Arvostelut: 2. Demo

Dian - Demo2 (Demo)

Suomussalmelta kotoisin oleva ja Ouluun sekä Helsinkiin lonkeronsa ulottanut Dian yhdistelee demollaan vaihtoehtoiseen rockiinsa mm. funkkia ja metallia. Tällaisia yhdistelmiä on jonkin verran tullut kuultua, mutta bändi suoriutuu hommasta varsin mallikkaasti.

Levyn käyntiin potkaisevan Funky Grim Reaperin nimi kertookin jo mikä homman nimi on. Mainiolla mollikertosäkeellä varustettu metallinen funkbiisi tuo mieleen alkuaikojen Red Hot Chili Peppersin sekä Faith No Moren ja on ansaitusti demon ykkösraita. Seuraava biisi In Embrace poikkeaa aloituksesta tyylillisesti, mutta ei laadussa häviä sille paljoakaan. Biisi kulkee härskillä ruotsinlaiva-bossanovalla asianmukaisin uruin varustettuna vastustamattomasti keinuttavaan kertosäkeeseen, joka biisin lopussa toistetaan piristävästi vielä särökitaroiden kera. Miinuksia tulee kuitenkin biisin feidaus-lopetuksesta, josta jää sellainen kuva, ettei oikeaa loppua biisiin ole keksitty. Vastaavanlaista ratkaisua tulisi yleensä muutenkin välttää, ellei se esim. levyn kokonaisuutta ajatellen palvele tarkoitustaan. Tässä tapauksessa lopetus oli lähinnä tökerö.

Loput kaksi biisiä Airscrewed? ja The Shades of Blue eivät sisällöltään yllä yhtä korkealle tasolle avauskaksikon kanssa. Edellinen on menevä metallisesti riffittelevä FNM-vaikutteinen rokki ja päätösbiisi on rauhallinen slovari. Molemmat ovat toteutukseltaan aivan onnistuneita, mutta biisinä etenkin viimein jää varsin mitäänsanomattomaksi kahden ensimmäisen esityksen rinnalla.

Demon soundit ovat hyvää studiotasoa. Aloitusraidassa virvelirummun peltipurkkisoundi hieman häiritsee, mutta onneksi aivan mistään St. Angerista ei ole kyse, eikä sama ongelma vaivaa muita demon biisejä. Bändin soitto toimii upeasti, omaperäisyyttä löytyy ja yhteensoitto on saumatonta ja varsin energistä. Myös lauluun on selkeästi panostettu, minkä huomaa korvia hivelevistä stemmalauluista ja kaikin puolin osaavasta tulkinnasta. Biisimateriaali on tyyliltään vaihtelevaa bändin kuulostaessa kuitenkin omalta itseltään ilman ylilyövää rönsyilyä. Eniten tykästyin itse avausbiisin tehokkaaseen funkmetal-mättöön, jollaista toivoisin kuulevani tältä bändiltä joskus lisääkin. Kaiken kaikkiaan hyvin lupaava paketti.

4/5, 13.12.2004, Aki Kuosmanen, Noise.fi

Dian - Demo 2

Suomussalmelais-oululainen Dian yhdistelee musiikissaan niin funkia, rauhallista tunnelmointia kuin raskasta rockiakin, ja tämä neljän biisin demo kuulostaa loppupeleissä erittäin hyvältä. Jollain tapaa bändin groovaava tyyli toi mieleen Ugly Kid Joen (muistaako kukaan?). Kyseessä on osaavaa porukkaa ja laulajallakin on mukavan venyttelevä ääni. Tosin jotkut musiikilliset ratkaisut ovat liian tyypillisiä - esimerkiksi kolmosbiisin rankkuutta olisi voinut karsia -, vaikka monipuolisuutta skaalasta löytyykin. Lupaavaa meininkiä, joka varmasti vie pitkälle.

Antti Klemi, Inferno

Dian - Demo 2

Dian on suomusalmelais-oululainen rock-musiikkia soittava bändi. On hienoa, että bändit tekevät täysin itse demonsa, ja Dianin toisen demon budjetti onkin käytännössä ollut nollabudjetti, sillä biisit nauhoitettiin kotistudiossa, ja kannet yms. tehtiin täysin itse. Bändin jäsenet ovat vuosimallia 1981-82, ja kaikilla on soittokokemusta jo yli 10 vuotta!

Levy alkaa räjähtämällä ja yllättämällä soundillansa, ja soittajien loistavalla yhteissoitolla. Levyn ensimmäinen biisi Funky Grim Reaper on tiukkaa Incubus-henkistä rockia, jossa on vähän Jimi Hendrix -tyylistä kitarointia. Loistava sävellys sisältää paljon erilaisia vaiheita, joka on suht. harvinaista demobändeille. Toinen biisi alkaa yllättäen bossanova-kompillam, mikä pukee tätä muuten herkkää biisiä loistavasti. Janne Keräsen ääni on herkimmillään juuri kyseisessä biisissä. Lemmenlaivatyylinen In Embrace kannattelee kuuntelijaa kevyellä soitolla ja hienolla laululla. Demon kolmaskin kappale Airscrewed? pääsee yllättämään kuuntelijan täysin erilaisella tyylillään. Kovaa metalvaikutteista rokkia ja tiukkaa laulua. Viimeinen, mutta ei vähäisin biisi The Shades of Blue tihkuu Incubussia. Loistava laulusuoritus Jannelta taas, eistämättä laulusta tulee mieleen Brandon.

Loistava demo (vai onko tämä demo?), vaikka studioon ei käytetty rahaa penniäkään! Lahjakkaita soittaija ja todella hyvä laulaja. Siinäs näette, ettei hyvän musiikin tarvitse olla rahasta kiinni!

4½/5, Pekka Pessi

Dian

"Aina pelkkä soittotaito ei riitä, mutta usein siitä on sentään hyötyä", lausahti muuan tuttavani kerran. En pitänyt lausetta kovinkaan suurena oivalluksena, mutta talletin sen visusti mieleeni. Tuonne ääriään pursuavaan lootaan, jonne arkistoin kaikki latteudet, joita uskon joskus voivani käyttää ominani. Lootaan, jonne tuo neronleimaus olisi kernaasti saanut jäädä, ellei tämä äänite olisi asettunut vastustamattoman kiinteästi sen raameihin. "Aina pelkkä soittotaito ei riitä, mutta usein siitä on sentään hyötyä." Paremmin ei Dianin musiikkia voisi tällä haavaa kuvailla.

Dian on kategorioita väistelevä, pääsääntöisesti rockin raskaampaan laitaan kiinnittyvä orkesteri, jonka taustalta löytyy kolmivuotinen historia. Suhteellisen nuoreen ikäänsä nähden poppoo soi häpeilemättömän tiiviisti ja yhtenäisesti, jättäen itsestään ammattitaitoisen ja rönsyilevänäkin loogisen kuvan. Yhtyeen vaikutepaletti tuntuu ulottuvan Soundgardenista ja Faith No Moresta aina Dream Theateriin sekä Waltariin, mutta mahdollisia lainoja ei ole alleviivattu liian härskisti. Lisäksi runsaslonkeroinen musiikki on kursittu kasaan vahvasti punertavalla langalla. Itse olen ainakin löytävinäni yhteneväisen idean niin In Embracen bossanovasta kuin Airscrewed?:n suoraselkäisestä junttauksestakin. Ensidemolla linjattomuudeksi tuomitun tyylillisen runsauden voi siis katsoa uponneen uomiinsa. Välillä nuo uomat tulvivat, välillä kuivuvat, mutta virta vie määrätietoisesti eteenpäin.

Yhtyeellä on kuitenkin myös ongelmansa. Sen soiton kiistaton ammattitaitoisuus ja tekninen laadukkuus kanavoituvat tämän tästä ylisoittamiseksi. Jos orkesteri on aiemmin sirotellut ideansa useaksi erityyliseksi kappaleeksi, innostuu viisikko nyt niputtamaan kaiken osaamisensa yhteen hetkeen. Selkeimmin tämä realisoituu avauskappaleessa Funky Grim Reaper, jonka intro saa kuulijan haukkomaan happea jo 10 sekunnin täräytyksen jälkeen. Päällisin puolin esitys tuntuu
vallan mainiolta, kunnes jämerän ja tasapainoisen kertosäkeen ilmavuus kertoo, mitä kappaleen muista osista puuttuu. Tai oikeammin mitä niissä on liikaa. Välillä eri instrumenttien oivallukset - esimerkiksi säkeistön puolivälissä päälaelleen kääntyvä hihat - tuovat yleiskuvaan herkullista lisää, mutta monin paikoin soittimet syövät toinen toistensa tehoja. Innokkaan soittonsa myötä Dian jättää liian vähän tilaa kappaleelle itselleen.

Sama kaava toistuu myöhemminkin. Avarammat hetket vetävät varauksetta puoleensa, mutta varsinaisen rock-vaihteen lyödessä silmään tuntuu ääänimaisema jotenkin tukkeutuvan. Lisäksi on valittaen todettava, että sävellyksellisesti orkesteri ei onnistu jättämään itsestään kovinkaan ikimuistoista kuvaa. Sen perussuoritus kanavoituu varsin odotetunkaltaiseksi ja helpoksi. In Embracen voimallisempi lopetus ei nouse tavoitellulle tasolle ja Airscrewed? jyrää persoonattoman 90-lukulaisesti. Päätöspalaksi sijoitettu The Shades of Blue jää muutaman askeleen ilmeisinä esikuvinaan toimineista Superunknownin angstipaloista, mutta onnistuu melodisuudessaan nousemaan levyn toiseksi kohokohdaksi avausraidan kertosäkeen rinnalle.

"Aina pelkkä soittotaito ei riitä, mutta usein siitä on sentään hyötyä." Avainlause on kahden toiston arvoinen. Vaikka Dian ei jätä teknisellä puolella toivomisen varaa, ei viisikon musiikki kosketa. Orkesterin jäsenet ovat yksilötasolla kiistattoman taitavia ja lauluosioista löytyy hienoisesta voimattomuudesta huolimatta riittävästi sointia ja uskottavuutta, mutta pelkän virtuositeetin takia ei nauhoitetta jaksa kuunnella kovinkaan monta kertaa. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta sävellyksissä on liian vähän lihaa tai liian paljon ääntä. Johtuvatpa nämä kauneusvirheet sitten malttamattomuudesta tai jonkinlaisesta näyttämisen tarpeesta, toivon että ensi kerralla
kappaleiden sointiin ja dynamiikkaan langetetaan enemmän huomiota.

Yhtye voi kuitenkin iloita siitä ajatuksesta, että täydellisen sävelen syntyessä täydellinen toteutus ei jää taidoista kiinni. Huojentavaa, eikö totta?

5.08.2004, Hannu Linkola, Rockmusica.net

Dian

Kaikki on hyvää? Tämän dian värit ovat hyvin värikkäät sisältäen rockia, funkia, bossanovaa kuin rankempaakin tykitystä. Bändi sanookin mieltävänsä rock-käsitteen varsin laajasti. Biisit ovat hyviä mutta jokainen liikkuu täysin eri genressä. Itseäni se ei hirveästi häiritse, mutta se ei tarkoita, etteikö se häiritsisi kaikkia muita.

Hienoa, että joku uskaltaa rikkoa genrerajoja, mutta monille tästä jää varmasti sekava olo. Festivaaleille tämä voisi olla hyvä bändi – saisi yhdellä iskulla koko festivaalikansa tyytyväiseksi. Kaikkea laivamusiikista Mokoma-tykitykseen.

Hyvää: Jokainen biisi omassa genressään
Kehitettävää: Jokainen biisi eri genreä

Paavo Bäckman, Rumba 10/04