Arvostelut: Hypofunktion

DIAN

Janne Keränen (laulu), Jussi Juntunen (kitara), Juho Huusko (basso), Ville Keränen (rummut)
www.dianband.net

Teknisesti kehitystä sitten viime demon ei ole mainittavasti tullut, joskin täytyy muistaa, että jo silloin puhuttiin kovatasoisesta näytöstä. Parasta Dianin hypofunkissa on tällä kertaa se, että Amerikan-vaikutteista ollaan irtauduttu siinä määrin, että ilmaisu kuulostaa huomattavasti aiempaa persoonallisemmalta, vaikkakaan ei kovin tuoreelta. Mukavaa on sekin, että nyt Faith No More tuntuu luontevammalta vertailukohdalta kuin viimeksi esille tuotu Incubus. Pattonin ja poikien vistoon rockiin on Dianilla vielä matkaa, mutta suunta on oikea. Kunniamaininta vielä lopuksi musiikin suuntaamisesta keveämmille vesille - koulukunnan synkistelyosasto on näet pateettisuudessaan tuskastuttavaa.

Soundi 9/2006, Antti Luukkanen

Dian - Hypofunction

Suomen hevipääkaupungista, Oulusta, ponnistava Dian tulee neljännellä EP:llään miellyttävän kuuloisena pakkauksena. Bändi kertoo saatekirjeessään imeneen vaikutteita mm. Incubukselta ja Faith No Morelta jotka kuuluvat positiivisella tavalla Dianin musiikissa. Viiden biisin EP koostuu neljästä nopeasta ja yhdestä hitaammasta kappaleesta.Sävellykset ovat onnistuneita, osat vaihtuvat järkevästi ja erityisesti tokan ”The Lost Species” –biisin bassomutettelut tuovat mukavaa ryhtiä koko kappaleeseen.

Soitto on ammattitaitoisen kuuloista ja kulkee ajoittain eteenpäin kuin Rovaniemen pikajuna vailla jarrumiehen hissuttelua. Miinusmerkkisenä huomiona on kolmen biisin tempot, jotka ovat huomattavan lähellä toisinaan (”Interim Report”, ”The Lost Species” ja ”Sincerely Yours”). Materiaali ei jää tempojen samankaltaisuudesta huolimatta kuitenkaan tasapaksuksi dynaamisen soiton ja sävellysten ansiosta.

Laulajan ääni miellyttää korvaa ja toimii niin puhtaana kuin huutonakin. Huuto-osuuksia toivoisin Dianin musiikissa tosin enemmän tulevaisuudessa kuultavan, koska huudot vedetään ryhdillä, turhia kumartelematta ja ne tukevat hyvin kokonaissointia. Bändi on jo mielestäni onnistunut luomaan omaa soundiaan varsin vakuuttavasti ja ryhmän näkisi mieluusti jonkin hyvin hoidetun levy-yhtiön artistina ja eritoten keikalla eteläisemmässäkin Suomessa.

www.kypara.net, arvostelija: Shark

DIAN: HYPOFUNKTION

Oululaisnelikko tiivistää viiden biisin näytteellään groovea pohdiskelua tiukkailmeiseen grunge-säröön. Bändin soundi on aika loppuun asti mietitty, melodisuutta, raivoa ja energiaa on kaikkia vähintään riittävästi. Kaikesta hyvästä huolimatta homma ei karkaa ihan sellaiseen mielikuvituksen lentoon, kuin mitä tällaisesta vaihtelevasta ja poukkoilevasta kaavasta voisi olettaa. Hyvällä tiellä toki ollaan. Nyt kun peruskaava alkaa olla hanskassa, niin ei muuta kuin hakemaan siihen entistäkin purevampia mausteita.

Hyvää: entistä tiiviimpi ja tasapainoisempi soundi, omaperäinen tyyli, monipuolinen ja osaava soitto
Kehitettävää: todellinen yllätyksellisyys

05.09.2006, Ilkka Valpasvuo, Vertigo.cd

Dian - Hypofunktion (Promo)

Itselle uuden artistin levyyn tutustuessa huomaa lähes aina kykenevänsä nimeämään suoralta kädeltä sylttytehtaan herrat. Dian yllättää positiivisesti; nimeäminen on vaikeata. Dian tarjoaa jotakin muuta. Lienisiköhän tuo omaperäisyyttä? Epäilen vahvasti niin. Mutta selvyyden vuoksi: Dian on funkvaikutteista rockia, hieman raskaammalla kädellä soitettuna.

Kitaristi Jussi viljelee ajoittain vahvasti Red Hot Chili Peppersistä tutun John Fruscianten kitarointityylittelyä. Hienoltahan tuo kuulostaa, antaa palaa vaan. Muukin bändi on tehtävänsä tasalla ja koko Hypofunktioniksi nimetty viiden kappaleen ep vakuuttaa.

Mutta kompastuskivi, sellainenkin löytyy, ikävä kyllä: kappaleet. Ne eivät juurikaan jätä muistijälkiä, ne eivät tarjoa mitään mullistavaa. Myönnettäköön, että ei joka yhtyeen tarvitse musiikillista maailmaa mullistaa. Mutta kun tarjoaisi edes jotain koukkua, mikä saisi tarttumaan levyyn uudelleenkin?

29.08.2006, Juhani Orismaa, Noise.fi

Dian: Hypofunktion

Desibelissä aiemminkin huomioitu Dian on tällä viiden biisin äänitteellään onnistunut tiivistämään ilmaisuaan. Vielä edellisellä äänitteellä pohdiskelevampi groove erottui raskaahkosta altsurockista hiukan liikaa omiin osioihinsa. Nyt molempia ääripäitä on hivenen karsittu, kokonaisuuden kuulostaessa yhtenäisemmältä. Oululaisnelikko aloittaa grooveilla bassokuvioilla, joita täydentää pienesti tilujamitteleva kitara. Kaavaa rikotaan korkealta kaartavilla raskailla särömaalailuilla. Samalla Janne Keräsen vaelteleva laulu nousee ärjyntään asti. Haaveellinen melodia uppoaa hyvin juuri vaihtelevuuden takia – jos särömaalailu olisi ainoa tie, olisi se aika äkkiä käyty.

Silti mikään äkkiväärä yhtye Dian ei tämän näytteen perusteella ole, vaikka ennalta arvaamattomia poukkoiluja ja rytminvaihtoja harrastetaankin. Se todellinen mielipuolisuus puuttuu. Ei sillä, että se hulluus välttämättä olisi musiikille mikään parantava tekijä... Funkahtavan grungerockin parissa ei kovin moni nykypäivänä puuhastele, ainakaan kovin julkisesti. Tässä valossa Dian tekee ihan hyvää työtä. The Lost Speciesin häröilykohdan kaltaista vallattomuutta ehkä kaipaisi lisää.

Ilkka Valpasvuo, www.desibeli.net